34.

sinä kuulut sinne,

missä linnutkin itkevät

lapsenpäänkokoisia kyyneleitä

missä suonet ovat puhtaat:

otan vyötäröltäsi kiinni,

marenkineito,

kuin kätesi

jotka vielä nukkuvat

hiljaa kaulaani sulattamassa

ennen kuin uni on irronnut ihosta.

33.

kehäsi

   aurasi

      portaat luoksesi

hukuttavat toistoon

anna minun vielä kerran

kastaa kasvoni

turkooseihin sanoihisi

joista en koskaan oppinut.

32. x

katsot kuin

eläintenraatoja teiden varsilla

kuin pinnan hajottavia pisaroita,

puhtaiksi kaluttuja vanhoja jänteitä

näen kaiken, minkä sinäkin.

31. x

tästä kohtaa olen viallinen

   me korjaamme sinut kyllä

liekki ilman halki, ja

minusta irtosi osa.

näitte luuhuni saakka

ja minusta nousi se ääni:

en minä kirvelevää ihoa,

en kuumuutta, mutta

ei maailmasta paljaana

ole kenenkään verkkokalvoja varten.

30.

kiedon kaulaani

maisemaa hajottamasta

vielä sähköiset vaijerit

naakat niiden mukana,

huomaan ilmeissä hätää

eihän ole,

luulisi sukulaissielujen

tunnistavan toisensa

29.

et sellainen jota odotin

et niitä joista näin unia

olet uusi, hämmennät minua

vieläkin on kuin lasilla kulkisi

jos kaikki muuttuukin 

meren vaahdoksi,

jos simpukkana herään

levien seasta

ja on             ei sinua, vain

oma uurteinen kuoreni

valoa vailla

28.

unohdettu hibiskus

lepää kaulakuopassasi

    sinusta

    galaktista yksinäisyyttä

    ei ole olemassa,

mykkäelokuvan päälle

kuuluu laulaa.

    eivät vetoketjut mitään ole

    kun on kääntänyt ympäri sydämen.

27.

mitä hyvänsä hän olisi ollut

olisin rakastanut

pitkin meren pohjaa

ikkunalasien läpi

kesällä kuivuvien pyykkien seassa

näkisinpä päivämme selvemmin,

mutta ilma jota hengitän

ei ole koskaan 

tuntenut hänen tuoksuaan,

ruoho kasvaa ylitsemme

jokaisessa eilisessä ja huomisessa.

26.

minä olin 

tasaisesti pyörivät helmat,

olin täydellisen 

loppuunkiharrettuja sanoja

   mutta nyt minua on kai purtu

tiesin, että kun sade

kasvattaa sienet kehään

on keijuilla tanssiaiset,

että silloin kuuluu hiipiä takaisin

varoa häiritsemästä

   mutta nyt minua on kai purtu,

korkeus ei päästä ääntäkään

kun hoipun sydänjuuriasi pitkin

   entiset hymyt katsovat

   kun ompelen elämää ihoni alle,

juon mustetta

tunteakseni aurinkomyrskyn.

25.

kuljet ensin

vasemmasta kammiosta oikeaan

sitten nouset päähäni

kuin pukisit minut

raskaaseen viittaan

lopuksi käärit silkkeihin

silmäni lumisokeat.

katson, miten

lepäät tapettia vasten

liian   kaukana   lähellä

himmennetyissä valoissa

en löydä minua

en löydä minua

en löydä minua

24.

ranteeni eivät kestäneet

selkärankakin taipui kaarelle

kun ne putoilivat yksi kerrallaan

(sormiluut)

suljin silmäni

nilkkojen ja lupausten

raksahdellessa rikki,

ehkä sattuisi vähemmän.

23. x

(ensin samettikuoret

alushameen kahahdus, sitten

yksitellen putoilevat pitsit, 

vielä vaalea puku

sinipunaisen vaaleankeltaisen liitto

erisävyiset juovat

joka puolelta kirjailtu, mutta

hengityksen välissä

lempeä kuvajainen)

22.

keskustelette:

tulevaisuudesta

onko parveke tarpeellinen

hääpukujen leikkaukset,

kalenterinne puhuvat kuumeisesti

sokerihuurretut sanat rapsahtelevat.

sopeutuisitte vain

minä pysyn maillani, te omillanne

etkä eilen et tänäänkään saa hymyä 

silmiini asti.

21.

                  voi punahilkkani

               täytyikö sinun kuolla?

             niin sievinä painautuivat

            askeltesi jäljet sammaliin,

         pehmeää uhkaa jota rakastan.

      sinä katosit kastehelmien joukkoon

          vaivuit hitaasti niiden lomaan

                  nyt olet muualla:

                    sylissäni ovat

               enää kapeat raajasi

                     olet juossut 

       puhaltamieni savurenkaiden ohitse

              minun ohitseni, jättänyt

             jääaamun yksin valumaan

                    kaulaani pitkin.

20.

tunnen sinut liian hyvin

jokaisen tavun ja kämmenviivan

ja vaivatta telkeän sinut sanojeni väliin.

kunpa en sinua hallitsisi

et sinäkään hallitse minua,

kutsuvia lakastuvia lauseitani.

lumelempeydellä on

ovistasi niin helppo astua

käydä sisään

kuin ihoon uppoava skalpelli

syvin iskuin, painavin

vedoin raskaassa vedessä kuin

ne, jotka huokauksiasi ajavat,

kuolevat siiveniskut.

ei paljastu koko varjoni

et näe kasvojani kokonaan

jos näkisit,

et haluaisi enää

haaksirikkoutua minuun

korkeimpine aaltoinesi, minua vasten

hauraampina kuin mikään ennen.

19.

hiljennyn desibelien alttarille.

(tämä on kaupunki, jossa 

hymyt rikkovat tyyniä 

pintoja hisseissä soi

aina sama musiikki tunnelit 

kiemurtavat katseilta piiloon)

pohjapiirustuksia analysoimalla

voimme ennustaa 

koko huomisen ohjelman,

esimerkkejä kirjoittamaan

oppii kuka tahansa, mutta

vain täysvalmiudessa

sielu voi levätä.

remontoikaa itsenne!

katso

loistaisitte halogeenien rinnalla.

pään tyhjennyttyä

voimme ylpeästi todeta:

viimein tiedämme kaiken.

18.

suljet oven takanasi

ja minä pyörin

kuin lapsi tanssin

karusellihymyssä,

minun ei tarvitse koskaan tehdä mitään,

sinä tiedät.

17.

tiedän, miten juoksentelet öisin

ääntäkään päästämättä

ystäväni, paljaille askelille

ruoho on kylmä

kuvittelen sinut

kuljet ympyröitä

yönvihreiden korsien seassa

jätä pimeyden puhe,

puutarhaan haudattu ystäväni,

puhe kuihtuvista kukista.

unohda merkkien jättäminen,

etkö vain painaisi päätäsi

lehtisuonien pehmeään harmoniaan

et sinä minusta lähde,

en minä sinusta.

16. x

tulit kuin

maasta työntyvät lumikellot,

juuri ja juuri yletin

huomaamaan, että

jos levittäisit ihosi tiekseni

löytäisin kotiin

suoniasi pitkin.

15.

jokaisen levottoman avaruuteni

olen tuhlannut, ne ovat

kelluneet pois

kauas keinohorisontteihin.

joku on taitellut jalkojani ja horjun

kanssa läpikuultavien katujen:

ne häilyvät syvää sanattomuutta

vierellä leijailevat

vaiti kaleidoskooppihuurut,

minunkin keuhkoni

foliolla täytetyt.

upottaisitpa kätesi

läpi ultramariinikannen

huurrekristallisen kuoren,

ja poimisit minulle

       kuun

14.

sisälläsi valtava määrä ääntä

asetat kasvoillesi pitsiset ilmeet

kätesi nousee täyttämään lasini

ja kerron vielä 

ettet ole minua ehjempi

et edes puhu kovin sanoin

vaan seivästät minut hymysi kaariin.

olet kuitenkin sinä

vielä hetken erottuvat

ääriviivasi selvinä 

hämärän häiveiden joukosta.

on kuitenkin nähty 

samaa unta,

vielä hetki

ennen kuin se haihtuu.

13. x

kaikki kuroutuu takaisin yhteen

ääriviivat venyvät

                   una corda

pettymyksistä jähmeä kuori.

tilaa olemattomuudelle

ei ole ollut valovuosiin,

vain hapeton muodottomuus joka täyttää

ja ääriviivat,

ne venyvät

hukuttavat kaikki äänteet.

12.

ne lakkaavat olemasta

k u l t a k a h l e e t

jokaisen viiltämään piiloutuneen

terälehden polun reunoilta

hän taittaa tieltäni

hänen äänensä värjäämä 

  vesi valuu poskilla

       viipyillen

          kuin -

paljaille jaloilleni puhaltavat

ketut salausvaa

hampaidensa raoista

niinä hetkinä, sielunsiskot,

sielunveljet, niinä hetkinä

hän puoliunta

minä vastavaipunut.

11.

kaikki merkityksellinen on punaista

onnettomuudet

syntymät

se, kun kiehdot minua salaa

omien kynnystensä yli astuminen

ja hiuksilla

sydänkäyristä solmitut seppeleet.

10.

sudenkorennot tuntevat reittinsä.

annan haukotuksen tulla

miten se haluaa

eikä haittaa,

vaikka kuulen

laulusi sanat aivan väärin

ei haittaa, että jokin on kadoksissa

voin astua vierelläsi

pitkin vihreää samettia,

etsiä kanssasi.

9. 1/2

tahtoisin olla minä

minä piruetinkeveänä

eteerisenä ja tavoittamattomana

silti lähellä,

elossa ilman elävyyttä taivun

melkein yli kaiteen

silittämään pedon korvalehtiä

ja voi ääntäni

sen kulkiessa maiseman halki

rintalastani läpi huokuva

kuuttomuus, auringottomuus.

kerran käsilläni vietiin

sinisiiveltä elämä ennen aikojaan

ja valkeisiin sormiin jäi

kauemmas ja kauemmas kurottava nälkä

täytyy saada kaikki kaunis

aivan tähän

aivan lähelle.

9.

kerran rakensin suojakseni

tähdetöntä pimeää jotta

tuntisin eläväni,

tulisin uudeksi

onnea täynnä

silmissäni savuperhoset

mataline äänineen

lupaan itseni teille

syvään vedän henkeä

sisääni jalokivet ja

silkin, yön kasvottomuuden

täydempää tyhjyyttä kuin

mikään ennen

siihen voin sukeltaa.

he sanovat:

kuolema pukee häntä

minusta ei jää jälkiä.

8.

ilma on täynnä

helmiäiskuolemia.

takinliepeesi ovat menneet,

tunnen jokaisen pienen kiven

jalkojeni alla

  minäkin olen

  paikalleni puutunut.

      edellisessä päässäni

      muistin, kuinka kiivetään

      taivasta kohti kasvaviin tikapuihin

saatoin altaan pohjassa

pitää kädestäsi hetken.

nyt kaikki lempisanani

ovat kuivuneet kokoon

mutta yhä ihoasi vasten 

perhosen siipinä lepattavat ripseni,

yhä sinä minut tunnet.

7.

halki

tunnen sen mielelläni.

valutan ulos kaiken

lukuun ottamatta

sielua?

hopean viilto

keskellä tyhjää

rimpuilee yksin:

voi pientä.

6.

joskus on kuin

mukanani kulkisi

mustien joutsenten parvi

jälkeeni jää polku

pudonneista sulista

ja joskus, joskus

ne kasvavat ihoni alle

tai

varomatta nielen yhden

siitä leviää kurkkuuni

eletyn rasva

höyhenet, 

suuhun tarttuu

höyhenten maku.

5.

kauniilla miehellä

on vain itse valittuja esineitä

sellaisia, jotka kutsuivat luokseen

silti yksikään ei vastaa,

kun hän yrittää keskustella.

kauniilla miehellä

on ollut useita ilmeitä

mutta mehän tiedämme,

kuinka käy kun niitä ei käytä:

ne haurastuvat,

lakkaavat sopimasta ympäristöönsä.

kauniilla miehellä

on paljon ajatuksia

sanojakin, mitä varten

eihän kukaan ole vieläkään

muuttanut kaulan medaljonkiin

vaikka hän tietää, 

ettei se tyhjilläänkään elä.

4.

vaivihkaa upotessa

päällimmäisin tunne

on kaikki aivan ihollani

kaikki yhtä suurta nälkää

kasvatte ympärille

kapein ja levein lantein

raskain askelin

keveä helma lattian poikki

vaiko univormu, mistä minä tiedän

mutta laulut tuoksuvat jo ihon läpi

helmet vajoavat silmistä

miljoonien muiden sekaan

kun itken hartialinjasi kauneutta.

3.

tiesitkö:

sydän ehtii levätä 

vuorokaudessa neljä tuntia,

sen muun ajan

keskellä katupölyä ja äänivalleja

etsimme paloja mosaiikkiin

emme sano ääneen, kuinka

tämäkin päivä on

henkistä käsilläseisontaa, ei

on kietouduttava valkokankaisiin,

paljastettava hampaat

miljoonille teille.

2.

rivien välistä katsot minuun

mielessäsi näet

minut vuosia sitten, näet

taskuni täynnä 

talteen poimittuja aarteita,

lapsen perhosenpyydystyssormien lomasta karkaavat 

ilmapalloni, sen epätoivon

näet tämän päivän olennon

minut yhä rakastamassa kuplamuovia

minut, paljain jaloin

pitkin puulattioita, pyörähdykseni

minut, 

huokaavat paperihaavaiset silmät

lasimurskassa

1.

uuden aamun kristallihampaat
melkein lävistävät.
joka askel kuorii yhden haarniskani kerroksen pois
huomaan kipua
ehkä jokin paha on lähtemäisillään minusta?

milloinkaan ei saa katsoa suoraan aurinkoon,
niin olen kuullut -
saattaa joutua säteiden seivästämäksi
upota täydelliseen ympyrään
ja siitä kiertoradalle:
sitten olet hänellekin avaruusromua.
milloinkaan ei saa

ja silti
nostan katseeni
lämpöön, nostan katseeni, minä
hukutan silmäni valon ääriin
ja ilma ja äänet ympärillä himmenevät

untuvaakin hiljempaa, yhtäkkiä
värini taittaa jo toiseen.